“Joutilaisuus on kaiken pahan alku ja juuri. Siksi kaikkien pitää tehdä työtä, myös lasten.” Näin kirjoitti brittiläinen merkantilisti Bernard Mandeville (noin 1670–1733) Mehiläisten tarina -runossa, jonka hän julkaisi salanimellä vuonna 1705.
Kaikkia Mandevillen näkemyksiä ei arvosteta nykyään yhtä paljon kuin hänen aikanaan. Kaikki työhön -ajattelu perustui nimittäin palkkojen pitämiseen matalina viennin vauhdittamiseksi. Mutta hänen kirjoitustensa muita osia pidetään mielenkiintoisina, esimerkiksi näkemyksiä liian vähäisen kysynnän vaikutuksista.
Mandeville nimittäin havaitsi niin sanotun säästämisen paradoksin (paradox of thrift). Siitä tuli John Maynard Keynesin teorioiden keskeinen osa suuren laman aikana. Jos kaikki ryhtyvät säästämään, kulutus vähenee. Tällöin kokonaiskysyntä laskee, jolloin talouskasvu heikkenee ja tulot pienenevät. Ja niin edelleen. Vaikka säästäminen on lisääntynyt, kokonaissäästöaste voi todellakin jäädä aiempaa pienemmäksi. Tämä muodostaa paradoksin.
Keynesin mielestä valtion on pysäytettävä tämä noidankehä lisäämällä julkista kulutusta, kun yksityinen kulutus supistuu. Mandevillen näkemyksen poikkesivat niiden näkemyksistä, joiden mielestä säästäminen on hyve, mutta kuluttaminen on synti ja häpeä. Hänen mielestään kuluttaminen on tärkeää hyvinvoinnin ja kehityksen kannalta.
Mutta miksi nyt kannattaa puhua Mandevillesta ja mehiläisistä: kesän lähestymisen vuoksiko? Mandeville (ja Keynes) ovat jälleen muodissa länsimaissa. Heti finanssikriisin jälkeen varsinkin Pohjois-Euroopassa nosti päätään eräänlainen pietistinen käsitys, jonka mukaan kurjuuden syynä on velkaantuminen ja liiallinen kuluttaminen. Siksi monissa valtioissa ryhdyttiin säästämään enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti. Samalla yksityinen säästäminen lisääntyi. Liian suuren budjettialijäämän pelättiin heikentävän talouskasvua.
Vaan toisin kävi. Esimerkiksi Iso-Britannian kaltaisissa maissa kasvun hiipuessa budjettialijäämä kasvoi. Suurella velkaantuneisuudella ja alhaisella talouskasvulla ei näytäkään olevan yhteyttä toisiinsa, vaikka Harvardin ekonomistit Kenneth Rogoff ja Carmen Reinhart väittävät muuta historiallisten havaintojensa perusteella. Tilanne ei kohentunut, vaikka huomattiin, että nämä kaksi ekonomistia ovat tehneet virheellisiä päätelmiä.
Säästämiseen syy ja seuraus -suhde näyttää lieneekin päinvastainen. Vähäinen velkaantuminen ei välttämättä vauhdita talouskasvua, mutta nopea talouskasvu vähentää valtion velkaantumista. Monien mielestä esimerkiksi Japanin suuri valtionvelka on seurausta hitaasta kasvusta eikä toisin päin.
USA:ssa on osana poliittista kissanhännänvetoa toteutettu lakisääteisiä säästöjä. Niihin on ryhdyttävä, kun budjetin alijäämä ylittää tietyn tason. EU:ssa Saksa on sitä mieltä, että euroalueella on luovuttava säästölinjasta. Saksassa on ehkä huomattu, että vientimarkkinoilla menee heikosti, ja että muissa EU-maissa toteutettavat säästöt voivat kurittaa Saksaa. Köyhtyneistä asiakkaista ei ole paljoa iloa.
Talouspolitiikan herättämät näkymät ovat nostaneet osakemarkkinat kaikkein korkeimmalle tasolle sitten finanssikriisin. Se on tietysti myönteistä. Nyt ehkä voidaan odottaa, että obligaatiokorot nousevat samalla joko kasvun kiihtymistä (ja samalla inflaatiota) odoteltaessa tai pelättäessä paisuvien valtionvelkojen vaikutusta maksukykyyn.
Mutta niin ei ole tapahtunut. Saksassa ja USA:ssa osakekurssit hipovat pilviä, kun taas valtionlainojen korot ovat ennätysalhaisia.
Tällaista ei opetettu kauppakorkeakouluissa. Vanhojen oppien mukaan jotkut markkinat olisivat väärässä. Uskomme, että osa koroista on keinotekoisen matalalla keskuspankkien ostettua valtioiden obligaatioita massoittain ja että korkoero kuroutuu jälleen umpeen “alhaaltapäin”.
Mutta myös osakemarkkinoilla vallitsevat riippuvaisuudet yllättävät. Talouskasvu on heikkoa, mutta yritykset takovat vahvoja tuloksia. Monien yritysten kassat pullistelevat. Monissa yrityksissä syynä on alhainen investointiaste. Tämä on yllättävää, sillä yritysten pääomakustannukset ovat ennätysalhaiset ja pääoma tuottaa paremmin kuin aikoihin. Yleensä uusinvestoinnit lähtevät vauhtiin tällaisessa tilanteessa. Mutta Internet-kuplan puhkeamisen jälkeen vuonna 2000 vaikutus onkin ollut negatiivinen!
Monissa pörsseissä kurssit ovat nousseet kaksinkertaisiksi verrattuna vuosien 2008/2009 pohjakosketukseen. Tätä kirjoitettaessa Oslon pörssi on noussut yli 150 %. Pohjakosketuksen aikana osakekurssit romahtivat lähes puoleen entisestään. Nousu vastaa 23 prosentin vuosituottoa. Paras tuotto saadaan nimittäin silloin, kun näyttää kaikkein synkimmältä!
Tämän ei tarvitse merkitä sitä, että osakkeet tuottavat hyvin myös tulevaisuudessa, vaan sitä, että tuotto normalisoituu. Yritykset ansaitsevat edelleen hyvin, joten investoitu pääoma tuottaa hyvin, varsinkin verrattuna valtionobligaatioiden kaltaisiin “turvallisiin” sijoitusvaihtoehtoihin. Norjan öljyrahaston johtaja Yngve Slyngstad pitää niitä “tuottamattomina riskeinä”. Kun poliitikot suurissa maissa tekevät tarvittavat johtopäätökset, Mehiläisten tarina voi nousta jälleen arvoonsa. Kun kysyntä hyytyy, valtion on puututtava peliin ja varmistettava, että se elpyy. Valtio ei saa vähentää menojaan, kun yksityinen kysyntä vähenee. Saavatko Keynes ja Mandeville sittenkin viimeisen sanan?